Äsken meillä katsottiin pitkästä aikaa Muumilaakson tarinoita, sohvalla istui avustajan nuorimmat lapset, toinen 2v ja toinen 4 v. Tuli taas kerran mieleen, että miksei meillä voi jo olla lapsia? Mä tahdon heti nyt! Okei tiedän, ettei lapset ole aina helppoja ja ihania mutta silti...

Me ollaan päätetty olla aika avoimia meidän tilanteesta, eli mennään "suoraan kysymykseen rehellinen vastaus" periaattella, eli jos joku kysyy, me sanotaan just niin kun asia on. Ollaan päädytty tähän siksi, että mä en yksinkertaisesti jaksa enää salailla ja olla niin kuin ei olisi mitään ongelmaa.

Ihmisillä on vaan välillä kummalisia tapoja suhtautua meidän tilanteeseen, toiset vähättelee koko hommaa ja sanoo, että kyllä se onnistuu kunhan vaan unohdatte koko jutun ja eihän se haittaa vaikka miehellä on varmaan alle puolet siitä määrästä siittiöitä mitä pitäisi olla. Kyllä se ilman apujakin onnistuu... Juu, ei ole kahteen vuoteen onnistunut miksi onnistuisi nyt? Voihan ihme tapahtua mutta, en todellakaan usko siihen.

Toiset taas ei niinkään ihmettele hoitoihin lähtemistä vaan sitä, että puhutaan niistä avoimesti. Olen muun muasssa kuullut kommentin "et kai sä äidilles aio keroa??" Miksen kertoisi??? Mun mielestä täysin luonnollinen asia ja en voisi olla kertomatta äidille, koska se on odottanut saavansa lapsenlapsia jo vuosia. Nyt äidistä vihdoinkin tulee isoäiti kun siskoni saa vauvan syksyllä.

Nyt kaikki vaan keskiyttyy siskoon ja antaa mun olla. Mä ymmärrän, että sukulaiset ovat innoissaan tulevasta vauvasta mutta mä en jotenkin osaa olla, ehkä ihan ymmärrettävästä syystä.  Ja sen sanoan, että jos joku sukulaistäti kysyy, että onko kiva kun musta tulee täti niin saatan kyllä suoraan vastata, että ei. Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi siskon puolesta onnellinen, mä en vaan osaa iloita hänen lapsestaan juuri nyt. Ehkä mä syksyyn mennessä opin iloitsemaan.

Eniten ärsyttää kommentti "te olette vielä niin  nuoria, teillä on vielä aikaa" Joo, eihän me mitään ikäloppuja olla  mutta ei kyllä nuoriakaan.  Miksei kukaan uskalla kysyä suoraan esimerkisi miten me jaksetaan? Se olisi ainakin mulle paljon tärkeämpää kun se sääli mitä saadaan osaksemme.  Toinen kommentti mikä aina jaksaa ihmetyttää on se, että syy lapsettomuuteen on automaattisesti minussa kun mulla kerrän on tällainen vamma.  Miksi näin aina oletetaan?

Ei meitä tarvitse sääliä, me saadaan hoitoa, jota me tarvitaan ja me ei todellakaan olla ainoita, jotka ovat samassa tilanteessa. Ihan vaan kertomalla julkisesti ongeelmasta tuli tuttavapiiristä esiin muutama samassa tilanteessa oleva pari. Ihanaa tietää, ettei ole yksin.

Mä luulen, että lapsttomuudesta pitäisi uskaltaa puhua enemmän, miksei siitä muuten puhuta? Miksi se on niin tabu? Osaatteko hyvät lukijat selittää sitä jotenkin, mä en vaan tajua.