Liikuntavammani vuoksi kävelen kahden kepin avulla.  Kävin eilen pikaisella happihyppelyllä ennen nukkumaan menoa. Kohtasin lenkillä iäkkään, tuntemattoman miehen, joka minut nähdessään aloitti keskustelun.

Hän: Oletko sä muuttanut omaan asuntoon?

Minä: Joo, ollaan avomiehen kanssa asuttu muutama vuosi tuossa läheisessä paritalossa.

Hän: Ai kun kiva. Käytkö jossain päivätoiminnassa?

Minä: No, mä teen 8 tuntista työpäivää Helsingin kaupungilla, se riittää mulle päiväroiminnaksi.

Hän: Ai jaa...

Mies oli kun puulla päähän lyöty kun tajusi, että omistan asunnon ja käyn normaalisti töissä. Mitenköhän herra olisi reagoinut jos olisin kertonut, että olen menossa naimisiin ja haaveilen vauvasta? Olisi varmaan pyörtynyt siihen paikkaan.

Kertokaahan, niin vammaiset kun vammattomatkin blogin lukijat miksi on niin ihmeellistä, että vammainen ihminen elää täysin normaalia elämää? Suurin osa ihmisistä kuitenkin haaveilee omasta kodista, perheestä ja vakinaisesta työstä. Miksi on niin vaikea tajuta, että minä haaveilen ihan samoista asioista kun vammattomatkin ihmiset?

Avustajaltani on joskus kysytty, että saanko ruokani kotiin kaupungin ateriapalvelusta. Hän on vaan nauranut asialle ja sanonut, ettei todellakaan. Me kyllä tehdään ruokamme ihan itse ja peräti tykätään ruoanlaitosta ja leivonnasta.  Miksi vammaista henkilöä pidetään aina tyhmänä ja täysin avuttomana ja liikuntavamma tuntuisi monen mielestä olevan  sama asia kun kehitysvamma, sitähän se ei ole.